Alma ei ehtinyt vastata ennenkuin ovi aukeni ja — voi kaiken rakkauden ihmettä — Karl August seisoi kynnyksellä, leimuavan punaisena kuin tyttö itsekin.
— No, kas niin, kas niin, älkäämme nyt olko saamattomia — Herrammehan on antanut sataa mannaakin erämaahan. — Näin sanoen ylijahtimestari otti vastaan vieraansa ja ojensi hänelle kätensä. Karl August lähestyi Almaa. Hän oli liiaksi liikutettu voidakseen virkkaa mitään, mutta hänen katseessaan oli varmaankin kyllin kaunopuheisuutta, sillä Alma näytti täysin tyytyväiseltä tähän tunteiden tulkitsemistapaan, jota kuitenkaan itse asiassa mitkään sanat tällä hetkellä eivät olisi kyenneet ilmaisemaan.
— Sepä vasta hiljaista keskustelua! — sanoi ylijahtimestari. Mutta samalla kun hän juuri pisti ovesta päänsä etusaliin, jossa antoi sen hetkisen viivähtää silmäilläkseen majuria, kuiskasi Karl August painaessaan sydämellisen suudelman Alman kädelle: — Onkohan kaikki tämä totta vai enkö ole oikein tajuissani — sinun isäsi… Alma, ei kai tämä vain ole jotakin kauheaa ivantekoa!
— Älä pelkää! Eilen oli äärettömän tärkeä päivä: isä on voitettu. Tietäisitpä vaan, mitä hänelle on maksanut luopua kaikkein rakkaimmasta toiveestaan; hän tekee sen yhtäkaikki rakkaudesta — mutta miten tahi milloin, sen saamme nähdä… Ss, majuri tulee; ah, ole hänelle sydämellisen kunnioittavainen ja ystävällinen, saat nähdä ettei hän…
Silloin ylijahtimestari veti päänsä takaisin; ja kohta senjälkeen, kun Karl August ja majuri olivat hyvin kohteliaasti, mutta hieman jäykästi tervehtineet toisiaan, näkyi Neta-neidin tulenvärinen myssynnauha häämöittävän ovessa — se oli päivällismerkki.
Joskin molemmille kilpakosijoille aluksi oli jonkin verran vaikea mukaantua toisiinsa tavalla, joka olisi hauskuttanut aterioimista, niin ylijahtimestari, joka nyt jälleen oli oikein juhlatuulella, kuitenkin jo ennenkuin kanaviilokki oli tehnyt kierrostaan, oli virittänyt kaikki kielet sopusointuun, ja kevyesti ja vapaasti tarinoittiin nyt kaikista asioista mitä isäntä esitti, kunnes jälkiruuan kanssa myöskin pullollinen ylijahtimestarin "vanhaa hyvää" sai sijansa pöydällä.
Lasit täytettiin — keskustelun tuuli tyyntyi ja koko pöydässä vallitsi täydellinen hiljaisuus, kun ylijahtimestari hieman yskittyään satutti sanansa seuraavasti:
— Eilen oli tyttäreni syntymäpäivä, ja laskelmani mukaan siitä olisi pitänyt tulla jotakin enempääkin, jollei — mutta hitto vieköön, älkää toki, hyvä herra, katselko minua tuolla tavalla: tässä minä kuitenkin olen enkä häviä! — (nämä sanat suunnattiin Karl Augustille, joka hieman hämillään loi alas silmänsä, samalla kun ylijahtimestari jatkoi) — siitä olisi tullut jotain muutakin, jollei tyttö olisi osoittanut ominaisuuksia, jotka ovat erikoisesti hämmästyttäneet minua… mutta se riittää, minä päätin — ei mitään pakkoa! Mutta koska liitto veli Klingin kanssa on aina ollut minun rakkain ajatukseni, ja hänellä sitäpaitsi on minun lupaukseni, josta hän itsekään edes ei voi minua vapauttaa, — sillä minä, hyvät herrat, en koskaan peruuta annettua lupausta, en, vaikka saisin sen lahjoitetuksikin — niin olen minä nyt, yksin neuvoin jalomielisen ystäväni majurin kanssa sekä hänen suostumuksellaan päättänyt pelastaa kunniani tavalla, jonka joka tapauksessa saattaa sovelluttaa Almalle antamaani lupaukseen: ei mitään pakkoa… Oli olemassa aika, hyvät herrat, kuuluisa ritariaika, jolloin ei pidetty häpeänä, vaan päinvastoin loistavana kunniana turnajaisissa taistella itselleen kauniin naisen käsi. Koska minussa itsessäni on rahtunen ritarillisuuden lahjaa, on tämä tapa ratkaista tuollaisia riitaisuuksia aina miellyttänyt minua; mutta koska me nykyaikaan emme kykene toimeenpanemaan vanhan, hyvän ajan arvoisia otteluita, niin meidän täytyy tyytyä pienemmässä muodossa, kuitenkin samassa hengessä ratkaisemaan pulmallinen taistelu Alma-tyttäreni kädestä.
Ylijahtimestari pysähtyi tässä hetkisen ja hänen kasvojensa ilme osoitti selvää tyydytystä hänen antaessaan katseensa lipua Karl Augustista Almaan. Molemmat istuivat melkein liikkumattomina, kun taas Neta-neiti, jonka piti leikata melooni, nojautui veitseen, haarukkaan ja kyynärpäihinsä, samalla kun hän yhä tuijottaen katseli ylijahtimestaria.
— Tästä päivästä kuuden viikon kuluttua tahi elokuun 15 päivänä, — jatkoi hän, — minä kutsun Ombergiin, ei ainoastaan ystäväni ja naapurini läheltä ja kaukaa, vaan myöskin yhteisen kansan, olemaan läsnä täällä pidettävissä suurissa kilpa-ammuntajuhlissa tahi myöskin ottamaan niihin osaa, jos niin halutaan. Aluksi tulee tavallisia harjoituksia, joista aion määrätä muutamia pienehköjä palkintoja, mutta sitten, hyvät herrat, näytös muuttuu leikistä todeksi: silloin tulee molempien kilpakosijain vuoro. Se teistä, hyvät herrat, joka osaa määräämääni maalin, voittaa korkeimman palkinnon mitä minulla on tarjottavana — tyttäreni käden.