»Tuon, jossa on matala aitaus?»
»Niin. Siinä lepää eräs nuori tyttö, joka oli minun kaikkeni elämässä.»
Viktorine katsoi ylös, hänen katseensa näytti tahtovan ilmaista jotain osanottoa, mutta pidätetty kyynel, joka väreili tummien silmäripsien reunassa, mitkä varjostivat Wilhelmin surumielisiä silmiä, teki hänet araksi, ja hän änkytti tunteettomasti:
»Vai niin!»
Nuori mies ei tämän jälkeen yrittänytkään alkaa keskustelua.
Mutta kun hän jumalanpalveluksen jälkeen, sittenkun muu seurue oli jo poistunut, lähti kirkosta, jossa hän tahallaan oli viivytellyt saadakseen paluumatkalla häiritsemättä katsahtaa mainitulle haudalle, huomasi hän vihreällä kummulla kimpun valkoisia orjantappuraruusuja.
Tämän kimpun oli Wilhelm vähän aikaisemmin nähnyt morsiamensa kädessä, ja hetken oli hän liikutettu tästä elävän morsiamen hienotunteisesta lahjasta kuolleelle; mutta kohta sen jälkeen koetti hän uskotella itselleen, että Viktorine oli kaiketi pudottanut kimpun, kun hän uteliaisuudesta pysähtyi aitauksen luo.
Tämän vaikutuksen ohjaamana nosti hän kukat maasta ja heitti ne salavihkaa toisen haudan viereen.
Hänen tekonsa ei kuitenkaan jäänyt huomaamatta.
»Katso», sanoi aulis ystävätär Viktorinelle, »hän ei siedä sinun kukkiasi hänen luonaan».