»Oletko vihdoinkin venyttänyt jo kylliksi tuota puuhaasi!» sanoi nuori maisteri Gustaf Frejdling ylioppilastoverilleen, notaario Wilhelm Reinerille. »Luulen, että neiti Viktorine katsoi taakseen.»
Nuori notaario, jonka poiskääntyneissä kasvoissa kuvastui tuskallinen mielenliikutus, muutti kiireesti ilmeensä huolimattoman suruttomaksi, ikäänkuin kevytmieliseksi, mikä ei kuulunut hänen vakavaan ja umpimieliseen luonteeseensa.
»Mitä tahdot vielä — tyhjensin kaiken kykyni eilen. Enhän kai voi olla huvittava joka päivä.»
»Kuinka aiot sitten sovittaa elämäsi naineena miehenä, rakas
Wilhelmini?»
»Sen tietäköön meidän herramme! Luultavasti tulemme minä ja parempi puoliskoni nukkumaan, syömään ja vetelehtimään. Minä kuitenkin nukkuisin mieluummin koko ajan.»
»Tyttö rukka!» virkkoi maisteri. »Hän ei suinkaan ole erikoisen kaunis; ainakaan ei hänen ulkomuotonsa sovi kaikkeen siihen komeuteen, joka häntä ympäröi — eikä hän myöskään ole, luullakseni, varsin hienojärkinen; mutta kuitenkin sinä minun mielestäni käsität asian niin kevyesti, että se huolestuttaa minua.»
»Minä en ole levoton, minä. Muuten tiedät kai, että niinsanotuilla onnellisilla naimiskaupoilla on etuoikeus olla vailla sitä mitä narrit kutsuvat onneksi. Minä saan rahoja niin paljon kuin tarvitsen päästäkseni tekemästä työtä ja ajattelemasta; hän saa miehen, jota hän erityisissä tilaisuuksissa voi laahata mukanaan esiliinana — siinä on kaikki mitä tarvitaan. Minun pikku morsiameni ei ole vaativainen.»
Samalla kun kylmäkiskoinen sulhanen lausui nämä sanat, joiden ivallisuus loi rumentavan hohteen muuten niin hienoille kasvojenpiirteille, jätti hän kiireesti ystävänsä ja meni morsiamensa luo.
Hän tarjosi käsivartensa morsiamelleen; ja vähän parempaa ennustavalla katseella ja äänellä, kuin ne ilmeet, jotka hänellä oli ollut äsken, virkkoi hän ikäänkuin koetteeksi:
»Näetkö tämän haudan tässä vasemmalla, Viktorine?»