»Mitä se sitten on, lapseni?»
»Olen ostanut itselleni pienen porsaan Märtha muorilta sillä tavoin, että maksan ompelemalla sen.»
»Maksat ompelemalla porsaan — no, se oli lystikästä… Mutta sano minulle, pikku Viktorineni, millä aiot elättää tuon veitikan? Ehkä et tiedä, että porsailla on hirveä ruokahalu.»
»Olen jo ajatellut sitäkin!» vastasi Viktorine riemuiten.
»Sinussa on siis epäilemättä talousneroa, sillä ellei porsas voi syödä esi-isiensä jyrsittyjä lapoja, niin en kunniani kautta tiedä, mitä voisimme sille antaa!»
»Ilvehdi sinä vain, mutta odota toki… Näetkö tuota pientä perunamaata tuolla… Onpa todellakin ikävää, etten saata säästää mitään huomiseksi?»
»No niin, tuo perunamaa?»
»… on meidän, sinun ja minun! Siitä tulee varmaan neljä tai viisi tynnyriä.»
Monen sadan tuhannen kruunun otaksuttu perijätär lausui nämä sanat huomattavan ylpeänä.
»Mutta miten ihmeessä tuo on mahdollista?»