»Suokoon Jumala ettet vain kadottaisi rohkeuttasi!» sanoi Viktorine eräänä aamuna, kun hänen miehensä miettiväisenä kulki edestakaisin lattialla.
»Ei, rohkeuttani minä en kadota», vastasi hän, »mutta kun en voi myydä vakaumustani, niin näyttää se suunnitelma synkältä, minkä aioin panna täytäntöön. Ja minua puistattaa, kun ajattelen, että sinä lopulta joudut kärsimään puutetta.»
»Oi, hyvä Jumala, kuinka voit ajatella minua!»
»Etkö sinä sitten aina ajattele minua?»
»Sehän on aivan luonnollista!»
»Niin, tietysti se on luonnollista, että sinä keksit tuhansia uusia keinoja elatukseksemme, kun minä taas en keksi yhtään ainoaa.»
»Kuinka voit olla niin epäoikeudenmukainen itseäsi kohtaan? Etkö ole hankkinut meille kalastuksellasi paljon oivallisia päivällis- ja illallisaterioita… Ja tänään» — lisäsi hän, punastuen kuin orjantappuraruusu.
»Niin, nyt tänään, ystävä raukkani, on taas — ymmärrän kyllä sinut — otaksuttu mahdollisuus… No, minä kai lähden kalaan sitten! Saa nähdä suosiiko onni minua.»
»Kuinka kiltti olet… ja kuule, hyvä Wilhelmini: sinähän pystytät riu'un niinpian kun mahdollista?»
»Tietysti… Mutta puhuttaessa mahdollisuuksistamme: luulen että perunat…»