»Niin, paras Wilhelm, ne näyttävät arveluttavilta, sillä voithan ymmärtää, että nyt, kun lehmällä ei ole laidunta, täytyy käyttää mitä saatavissa on, — se on kuitenkin, huolimatta huolenpidostani, melkein lakannut antamasta maitoa.»
»Niin, kaikki luodut olennot ovat kiittämättömiä, paitsi sinä, lapseni!»
Sanottuaan hymyillen nämä sanat oli Wilhelm lähtenyt hakemaan päivällistä.
Viktorine raukka oli monta tuntia melkein joka minuutti katsonut ulos ikkunasta saadakseen nähdä riu'un.
Aina kuitenkin turhaan!
Lopulta luuli hän — se oli ainakin lohduttava toive — että syksyinen sumu peitti näköalan, jonka vuoksi hän pani pois neulomisensa ja lähti ylös pienelle vuorenlohkareelle kartanon lähellä, voidakseen varmemmin nähdä merkin.
Mutta, voi surkeutta, mitään riukua ei näkynyt!
Ja päivällisaika lähestyi yhä. Nyt nojasi hän miettivästi päätään käteensä. »Enkö sitten saa mitään pöydälle, kun Wilhelm tulee kotiin!»
Ei, tätä hän ei voinut sietää. Hän tunsi niin häpeävänsä, että punastui ajatellessaankin taas emännän luo menoa, sillä tämän ei ollut juuri tapana tehdä palveluksiaan erittäin hienotunteisesti.
Viime kerralla oli hän vielä lisäksi lausunut muutamia todellakin loukkaavia sanoja — ne koskivat Wilhelmiä, ja vaimoa huolestuttaa aina enimmän kaikki se, mikä koskee miestä.