Kuitenkin voitti Viktorine epäilynsä ja lähti — tosin miltei sydän kurkussa — Märtha muorin luo lainaamaan naulaa suolaista läskiä siksi, kunnes porsas olisi valmis teurastettavaksi.
Mutta Märtha muori, joka onnettomuudeksi tänä päivänä oli kovin suuttunut erääseen piikaansa, oli pahimmalla tuulella mitä ihminen voi olla.
Hän sanoikin hyvin töykeästi:
»Ohoh, porsaan varalle ei enää käy lainaaminen; sehän syödään kokonaan ennen teurastamista — eikä se edes näytäkään siltä, että saisi paljon läskiä luittensa päälle!»
Sekä kiellossa että huomautuksessa oli jotain niin karkeaa, että Viktorine, niellen surunsa, päätti mieluummin antaa Wilhelmille vain leipää ja maitoa kuin pyytää Märtha muorilta enää mitään.
Kuitenkin — vaikka tiesikin vaivan olevan turhan — meni hän etsimään tyhjän ruokasäiliönsä joka nurkan.
Ehkäpä joku pieni makkara… joku kappale kinkkua… joku hanhenpuolikas tai muu muisto kultaisilta ajoilta olisi pudonnut alas ja jäänyt huomaamatta!
Mutta voi, kaikesta etsimisestä huolimatta ei hän löytänyt mitään muuta kuin yhden ainoan munan, jonka hän joskus oli pannut erilleen niistä, joita hän varmaankin oli aikonut pannukakuiksi, siihen aikaan luonnollisesti, kun vielä oli varaa syödä pannukakkuja.
Ihastuneena ja kiitollisena tekemästään löydöstä — olihan se kuitenkin edes jotakin — kattoi Viktorine päivällispöytänsä, jossa raitis lähdevesi ja kukat loistivat valkoista liinaa vasten.
* * * * *