Hän luuli, että Wilhelm tulisi pahoilleen, mutta sen sijaan ratkesi hän mitä sydämellisimpään nauruun, nauruun niin luonnolliseen, että se myöskin tarttui Viktorineen.
»Tiedätkö enkelini, että tämä on ainakin yhtä hassunkurista kuin surkeaa… Odotahan… vuosi sitten luulit sinä saavasi jakaa kanssani kuinka paljon?»
»Puoli miljoonaa!» vastasi Viktorine yhä nauraen.
»Ja minä, joka olin vaatimattomampi, tyydyin pariinsataan tuhanteen kruunuun… No hyvä, me menimme naimisiin toivoen saavamme jakaa rikkautemme, ja nyt — yhden vuoden jälkeen — on meillä jaettavana vain… yksi vaivainen muna.»
»Eikä sitäkään edes jaeta!» vastasi Viktorine »Minä en pidä munista, minä.»
… »En minäkään — kun syön yksin — se täytyy siis jakaa… ja varmaa on että, jouduimme minkälaisiin olosuhteisiin tahansa tulevaisuudessa emme koskaan syöne munia muistamatta tätä!»
Pienellä päännyökkäyksellä ilmaisi Viktorine, että hän oli aivan samaa mieltä.
XVIII.
PÄÄTÖS JA SEN SEURAUKSET.
Tuo nuoren parin hillitön iloisuus kurjuuden partaalla ei ollut vielä loppunut, kun saapui sotakamreerin sinetillä varustettu kirje.