»Mutta eikö ole mitään… mitään muuta keinoa kuin tämä?»
»Minä menen ulos miettimään, sillä asia on, Jumalan paratkoon, vakava… hyvin vakava!»
»Käsitän sen kyllä, ja meidän tulee ehkä nöyrtyä.»
»Siihen kyllä on aikaa, jollei ole mitään muuta neuvoa. Mutta olemme käännekohdassa ja ehkä Jumala suo, että jotain valoa ilmestyy minulle.»
»Olemme nyt köyhyydessämme olleet liian onnellisia… ainakin minä… että… että…»
»Lapsi parka» — sanomattoman hellästi katsoi Wilhelm nuorta vaimoaan — »oletko sinä ollut liian onnellinen?»
Mutta aivan kuin suuremman murheen valtaamana, kuin hän tahtoi näyttää, kiiruhti Wilhelm pois.
* * * * *
Koko ajan kun Wilhelm oli poissa, rukoili Viktorine lakkaamatta Jumalaa, että hänen puolisonsa voisi keksiä paremman neuvon kuin se, mikä oli hänestä julmin.
Ja luultavasti kuultiin Viktorinen lämpimät rukoukset, sillä kun Wilhelm palasi pari tuntia kestäneeltä kävelyltään, oli hänen otsallaan tummien pilvien asemasta valoisa hattara.