»Taivas varjelkoon, mitä tämä on!» änkytti Viktorine jonkunlaisessa ilonhuumauksessa. »Lähtisitkö sinä käräjille?»
»Aivan niin, lapseni! Sinun tähtesi luovun ainiaaksi häpeällisestä toimettomuudestani, josta tähän saakka olen löytänyt suurimman nautintoni. Nyt on urani aukaistu, ja niin totta kuin päivä päivältä olen oppinut rakastamaan sinua enemmän ja enemmän, niin totta pitää sinun kerran oleman arvossa pidetyn ja varakkaan miehen vaimo!»
»Wilhelm, Wilhelm…»
Viktorinen nyyhkytykset estivät häntä sanoin osoittamasta sitä suurta kiitollisuutta, jota hänen sielunsa oli tulvillaan.
»Rauhoitu, kallein ystäväni! Olen varma siitä, että kun vain olen päässyt kunnolliseen toimintaan — vaikka vähänkin siitä alussa saisin — kohtalomme nyt on nähnyt synkimmän puolensa!»
»Oi niin, minä uskon sinua… minä uskon sinua! Mutta…»
Hän tuli äkkiä alakuloiseksi, vaikka hän tahtoi hillitä itseään.
»Puhu vain!»
»… mihin aiot sijoittaa minut nyt aluksi?»
»Sijoittaa sinut — minä otan sinut luonnollisesti mukaani.»