MINIÄ JA ANOPPI.
Tidanäs, entinen kuninkaallinen maatila — todellakin enemmän kuin puolen miljoonan arvoinen — oli myöskin kuninkaallisesti rakennettu.
»Täällä on kolme kertaa enemmän huoneita kuin voi tarvita!» oli sotakamreerin tapana usein itsetyytyväisesti hymyillen toistaa.
Tidanäs oli sen lisäksi kauniilla paikalla sijaitseva maatila. Se oli myöskin hyvin kalustettu ja sen isäntäväki katsoi olevansa itseoikeutettu edustamaan paikkakunnan parhaita mahtimiehiä.
Kaiken tämän tähden oli luonnollista, että isä, jolla oli tytär naitettavana, mielellään uskoi hänet tämän ihastuttavan kodin perillisen huostaan.
On totta, että sotakamreeri sitäpaitsi omisti, vuokrasi, myi, ja osti kaikellaisia maatiloja ja keinotteli niin monella tavalla, että oli mahdoton sanoa kuinka suuri omaisuus hänellä oikeastaan oli; mutta varmaa on, että hänellä alituisesti oli erittäin suuret asiat, ja kaikkien näiden heijastus loi hänen persoonaansa tuon mahtavan sävyn, jonka jotkut tuonlaatuisista miehistä niin hyvin osaavat säilyttää ja myöskin kantaa.
Omituisinta on, että tämä mahtavuus vaikuttaa sellaisella voimalla naapureihin ja tuttaviin, että he melkein vastustamatta alistuvat siihen.
Mitä tulee rouva sotakamreerittareen, niin hän naisena esiintyi melkein yhtä mahtavasti.
Mutta naiset eivät kantaneet hänen kahleitaan yhtä helposti, sillä on paljon kiusoittavampaa saada yhä kuulla puhuttavan komeista hatuista ja hiuslaitteista — kun ei itse ole kyllin onnellinen omistaakseen niitä — kuin paikkakunnan tai kihlakunnan kaikista erilaisista liikeasioista.
Poika Wilhelm — pikku romaanimme sankari, tai oikeammin oman romaaninsa — oli kauan sitten saanut sellaisen inhon tätä keinotteluelämää kohtaan, ettei tahtonut jäljitellä sitä.