Kerran oli hän halunnut tulla onnelliseksi.
Hän oli silloin rakastunut nuoreen ja somaan tyttöön, naapuriinsa; mutta tämä nuori naapuri kuoli, ja siitä lähtien tuli Wilhelmistä — joka ei tietänyt mitä merkitsee tunteittensa tai ajatuksiensa hillitseminen — tuollainen välinpitämätön, hidas olento, jollainen hän vieläkin oli.
Oliko hänen rakkautensa ehkä kuulunut korkeampaan ja harvinaisempaan lajiin?
Luullaksemme se oli vain noita runollisia ja kauniita kajastuksia, joita usein sattuu ensi nuoruusvuosilta.
Mutta se sairaaloinen, väritön suunta, minkä nuorukaisen luonne jo aikaisemmin oli saanut — suunta, joka useammin kuin voisi luullakaan, ilmenee juuri niissä, jotka ovat kasvatetut tuhlaavassa ylellisyydessä ja toimeliaan elämän pauhinassa, ennenkaikkea niissä, jotka eivät koskaan ole saaneet kokea toiveittensa vastustamista — aiheutti aivan luonnollisesti että ensimäinen suru, ensimäinen vastoinkäyminen jättäisi jälkeensä pysyvän vaikutuksen.
Tämän seurauksia olikin tuo veltto myöntyväisyys, jolla hän mukautui vanhempiensa toimenpiteisiin tulevaisuutensa turvaamiseksi.
Sotakamreerilla, isällä, oli mainio kyky luovia taitavasti. Pojalla oli sitä vastoin niin vähän tätä taitoa, ettei hän edes osannut tai jaksanut käyttää tervettä, hyvää järkeään, minkä oli saanut. Hän antoi lahjojensa levätä, ehkä toivossa, että ne aikaa voittain itäisivät ja itsestään kasvaisivat sadoksi.
* * * * *
Loistavat päivälliset olivat ohi. Vieraat olivat menneet seurusteluhuoneisiin.
Tukkukauppias ja hänen rouvansa, joiden katseet kohtasivat toisensa suurissa kuvastimissa, nyökkäsivät iloisesti toisilleen. Kuinka komealta Viktorine näyttäisikään päästessään kerran uhkean Tidanäsin emännäksi!