Nuori maisteri oli ottanut tehtäväkseen seurustella morsiamen kanssa, kun taas tämän ystävätär kaikin voimin koetti saada eloa sulhaseen; mutta ei ystävä eikä ystävätär saavuttanut mitään menestystä. He lähenivät sentähden vähitellen toisiaan ja jättivät kihlautuneet yksin, kummankin omaan nurkkaansa suurelle parvekkeelle.
Tukkukauppiaan rouva antoi käsineellään tyttärelleen selviä viittauksia, sotakamreeritar liehutteli nenäliinallaan pojalleen — mutta, oi kauheaa, kuolon hiljaisuus vallitsi morsiamen ja sulhasen välillä.
Vihdoin täytyi kuitenkin Viktorinen, jonka ainoa vilkkaampi tunne tähän asti oli pelko äidin iltaesitelmiä kohtaan, tehdä pieni yritys näyttääkseen hyvää tahtoaan.
Hän sanoi siis kääntyen Wilhelmiin:
»Mahtavatkohan mansikat jo kohta olla kypsiä?»
»Minä katson!» vastasi Wilhelm. Ja näin oli Viktorine rukka aivan yksin.
Mutta hänen onnekseen ilmestyi samassa alituisesti liehakoiva ja hymyilevä anoppi ja rakastettava, miellyttävä ja imarteleva appi.
»Tiedätkö, pikku miniäni», sanoi viime mainittu mitä kohteliaimmin elein, »minä tulen ryöstämään sinut».
»Oi, todellakin!» vastasi Viktorine, ja vaivaantuneella liikkeellä — sillä hän tunsi syvää kunnioitusta kopeaa appeaan kohtaan — kokosi hän pitkähelmaisen, valkoisen silkkipukunsa laskokset.
»Mistä sitten on kysymys?» sanoi tukkukauppias hymyillen.