»Varmaankin jotain ihanaa?» lisäsi tukkukauppiaan rouva.
»Isällinen kohteliaisuus pikku enkelillemme!» sanoi sotakamreeritar eräänlaisella vaativan kainolla äänellä, sillä äänensävy oli kuin kuningattaren, jolla on oikeus heitellä kohteliaisuuksia joka taholle.
»Aivan pikku seikka, aivan mitätön asia, hyvä herrasväki!» sanoi sotakamreeri. »Olen käskenyt tuoda esille muutamia parhaita hevosia, mitä tallissani on tarjolla. Rakastettavan Viktorineni pitää itse valita vaunuhevoset, joita hän tahtoo käyttää, kun hän ensi keväänä tulee tänne ilahduttamaan meitä läsnäolollaan.»
Luonnollisesti piti koko seurueen katsoa tätä huvittavaa valintaa; ja mitä tulee hevosiin, niin ansaitsivat ne kyllä kehumista.
Mutta Viktorine seisoi aivan neuvottomana ja polki pukunsa koristeita ja sanoi vähän väliä:
»Minä en tiedä… en ymmärrä… minä en ole erittäin ihastunut hevosiin; mutta jos… jos Wilhelm ehkä pitää valkoisista.»
»Miten sanomattoman hienotunteinen tuleva vaimosi onkaan!» huudahti sotakamreeri lyöden poikaansa olkapäälle. »No, auta häntä nyt valitsemaan!»
»Jos isällä on hevosia tarjolla, kun niitä tarvitaan, niin olen varma, että Viktorine kernaasti ottaa mitkä annetaan!» vastasi Wilhelm jurosti, mikä suuresti kummastutti appivanhempia.
Mutta sotakamreeri kiiruhti parantamaan kaikki kuiskaamalla tukkukauppiaan korvaan:
»Luulotauti on erittäin ikävä vika! Mutta kun he menevät naimisiin, parantaa lempeä Viktorinemme hänet vajaassa kuukaudessa.»