Viktorine teki kuitenkin aivan saamiensa neuvojen mukaan ja oli jotenkin iloinen voidessaan sanoa:
»Tahdon niinkuin Wilhelm haluaa.» Hevoset vietiin pois tukkukauppiaan huokaillessa ja sotakamreerin iloisesti vakuuttaessa, että pikku miniä kyllä ensi vuonna on oppinut enemmän päättäväisyyttä.
* * * * *
»Viktorine», sanoi äiti, kun illalla erottiin käytävässä, kukin mennäkseen omalle taholleen. »Pikku Viktorine, tule kanssani, niin annan sinulle mitä tahdoit, lapseni!»
Nuori tyttö tiesi hyvin, ettei hän ollut pyytänyt mitään, kaikkein vähimmin sitä mitä hän nyt saisi. Mutta hän meni sentään, tottelevaisena kuin lammas, äitinsä makuuhuoneeseen.
»Ei maksa vaivaa moittia häntä!» kuiskasi tukkukauppias. »Jos Viktorine on saamaton, niin on Wilhelm sen sijaan karhu. Antaa heidän olla — kyllä he mukautuvat.»
Rouva vastasi silmäyksellä ja se ymmärrettiin, sillä äidinsuhteissaan ei tuo arvoisa rouva antanut vaikuttaa itseensä.
Aviomies astui laulunpätkää hyräillen huoneisiinsa.
»No, Viktorine, pikku tyttöni, luuletko että minulla on syytä olla tyytyväinen sinuun tänäpäivänä?»
»En tiedä. Täällä on niin ikävää.»