»Ikävää — tytöllä, joka menee naimisiin ja saa puoli miljoonaa, ystäväni, ei koskaan ole ikävä.»
»Niin, mutta…»
»Vaiti, sinä et ymmärrä itseäsi. Sinä luulet ujouttasi ikäväksi.
Sinulla on päinvastoin hauskaa».
Viktorine vastasi vain hiljaisella »hm!»
»Mitä sitten tahdot? Tuleva anoppisihan on itse kohteliaisuus ja appi-isäsi kantaa sinua käsillään!»
»Mutta Wilhelmhän ei vähääkään välitä minusta.»
»No, kenen syy se on, ellei sinun omasi! Isäsi ei ollut rakastunut minuun, kun me menimme naimisiin, ja kuitenkin olemme tulleet sanomattoman onnellisiksi; näethän, että minä saan kaikki mitä tahdon ja että isäsi ei koskaan tee kotona mitään ilman minun suostumustani.»
»Olisi hauskempi, jos Wilhelm pitäisi minusta.»
»Hän pitää kyllä sinusta, kun sinä vain opit panemaan arvoa itsellesi. Mutta käsitäthän kai, että jos olet niin perin ikävä kuin tähän asti, niin olet hyvin nolo olento.»
»Mitä minun sitten pitää tehdä, äiti?»