Koko matkalla en voinut olla ajattelematta kuinka ihmeellistä mahtaisi
olla asuminen käräjätalossa.
Voin kernaasti myöntää äidille, että kesken iloa olin jotenkin arka
tai oikeammin pimeänarka suurenmustan ullakon takia, joka erotti
huoneemme rappusista.
Wilhelm oli hyvin tarkkaan kuvaillut kaiken tämän, mutta samalla vakuuttanut, ettei minulla olisi mitään pelättävää, erittäinkin jos pysyisin sisällä, kunnes hän tulisi ylös.
Kun parhaillaan puhelimme tästä, olimme perillä.
Mutta huu, kuinka pimeältä ja kauhealta kolkkona syysiltana näyttikään tuo harmaa talo, joka minusta muistutti linnaa!
Mutta tulin heti rohkeammaksi kun Wilhelm vei minut erään vanhan kunnon leskirouvan luo, joka asuu siellä ja pitää ruokaa käräjähenkilökunnalle.
Tuo hyväluontoinen ihminen — aivan kuin toinen Ulla täti — huolehti minusta ja vakuutti minulle hymyillen, että vaikka joskus olikin vähän pelottavaa, niin kuitenkin voi käräjätalossa asua yhtä hyvin kuin missä muualla tahansa.
Hyvän takkavalkean ja hauskan illallisen ääressä katosivat viimeisetkin huoleni.
Ja seuraavana aamupäivänä, kun tavaramme saapuivat, sain niin paljon tehtävää uuden kotimme järjestämisessä, etten ennen pimeän tuloa edes muistanutkaan, että juoksin edestakaisin mustalla »kummitusullakolla», kuten ajatuksissani sitä sanoin.
Mutta silloin rupesinkin äkkiä kauheasti pelkäämään, sillä — voiko äiti uskoa — juuri kun olin avannut erään ullakkokomeron, johon mielestäni sopi asettaa tyhjät matkalaukkumme, sain nähdä koko joukon hirveän kauheita tavaroita… voiko äiti arvata mitä — niin, käsirautoja, jalkarautoja, köysiä ja paljon muuta!