Mutta äiti ei voi uskoa miten sanomattoman hyväntahtoinen ja ystävällinen tuo vanha herra on — aivankuin olisimme aina tunteneet toisemme — ja kuinka isällisesti hän pyysi minulta joskus saada tulla ylös »pikku rouvan» luo juomaan kupin teetä päivän väsyttävän työn loputtua.
Vastasin ehkä vähän kömpelösti, sillä olin melkolailla hämilläni kun minun piti esiintyä niin… niin… äiti ymmärtää.
Mutta yleensä suoriuduin varmaan auttavasti, sillä tuomari hymyili ja arveli, että meistä kyllä tulisi maailman parhaat ystävät, ja Wilhelm hymyili ja katseli minua kauniisti, kuten hän nyt niin usein tekee.
Oi, niitä aurinkoisia katseita!
Jos äiti voisi kuvitella mielessään, kuinka muuttunut Wilhelm nyt on — ja niin hänkin sanoo minusta! Minä luulenkin, että hän tarkoittaa totta.
Niin, paljon on muuttunut onneksemme, ajatelkaa, jollemme olisi
tulleet köyhiksi! Vielä kerran:— tuhat kertaa minä toistan: Kuinka
Jumala onkaan armollinen!
Ole hyvä, rakastettu äiti, älä pahastu että puhun köyhyydestä, kuten
voi näyttää, näin ymmärtämättömästi — mutta minä tiedän hyvin mitä
tarkoitan.
Nyt palaamme toiseen asiaan.
Pahimmin pelästyin ensimäisenä oikeudenkäyntipäivänä.
Wilhelm, joka piti pöytäkirjaa, viipyi myöhään illalla tulematta ylös.