En ollut nähnyt yhtään ihmistä, sittenkun Wilhelm käräjävirkakunnan palattua kirkosta kävi minua katsomassa, tuoden vähän aamiaista.
Kuinka tämä päivä oli tuskallinen ja pitkä!
Niin kauan kun ullakolle tuli vähän päivänvaloa, uskalsin joskus pistää pääni ulos. Niin, joskus rohkenin ottaa muutaman askeleenkin oven ulkopuolelle, mutta olin kohta iloinen saadessani vetäytyä takaisin, sillä nyt ei tuo salaperäinen komero ollut kaikkein pahin.
Toisinaan kuulin julmaa hälinää porstuasta ja kovaa, karkeaa puhetta.
Sitten tuli haudan hiljaisuus.
Mutta juuri kun tämä haudan hiljaisuus vallitsi, kuului muutamia sydäntäsärkeviä huutoja, niin vihlovia, että selvästi kuulin niiden tulevan epätoivoisesta sydämestä.
Hyvä Jumala, kuinka kauheaa tämä kaikki oli!
Tiesin, että kahta nuorta naista oli syytetty, toista lapsenmurhasta, toista siitä että oli myrkyttänyt sulhasensa, jota hän oli pitänyt uskottomana.
Huu, huu, minä tutisin ja palelin tuskasta, säälistä ja pelosta! Nuo molemmat kalpeat naiset, veitsi tai myrkky kädessä, seurasivat minua vaikka mihin olisin kääntänyt silmäni.
Ja sitten — mitä tapahtui, kun tahdoin ottaa tulen…
Vähäpätöinen seikka muuten, mutta nyt paljon merkitsevä.