Ei yksikään tulitikku syttynyt.
Sain siis jäädä pimeään — sillä en olisi mitenkään uskaltanut mennä ulos, vaikka henkeni olisi ollut kysymyksessä.
Kävin nyt sohvalle makaamaan.
Mutta minä vapisin niin kovasti, etten edes uskaltanut toivoa muutaman hetken unta.
Rauhoittaakseni itseäni jollain tavoin kysyin itseltäni tahtoisinko, huolimatta avioliittoni kaikista vaihteluista, palata takaisin siihen aikaan, jolloin minua pidettiin rikkaana ja kun ikävissäni ja tyhmyydessäni — sillä minä olin tyhmä siihen aikaan — saatoin kuluttaa päiväkauden pukemiseeni ja välillä laulaa aarioita, jotka eivät sopineet äänelleni eikä laulutaidolleni.
Mutta tähän kysymykseen, jonka todellakin tein sieluni sisimmässä, vastasi sydämeni kovasti ja selvästi: en! Ja tästä tulin niin ihmeellisen turvalliseksi, että saatoin verrata asemaani muutamien vanhojen tuttavieni asemaan — rouvien, jotka ehkä juuri tällä hetkellä valmistautuivat oopperaan tai illallisille; ja kun en taaskaan tahtonut vaihtaa, täytyi minun siis myöskin olla tyytyväinen nykyiseen asemaani.
Ja kuinka tulinkaan palkituksi, kun vihdoin viimein kuulin Wilhelmin
askeleet ullakolta!
Hän tuli kiivaasti, melkein juosten, hän, joka muutoin kävelee niin
hitaasti.
Varmaan oli hän ollut levoton minun tähteni — sen kuulin hänen
äänestäänkin, kun hän avasi oven:
»Herra Jumala, pikku Viktorine, oletko sinä pimeässä!»