En voinut vastata, mutta hypähdin ylös ja kiiruhdin heittäytymään hänen syliinsä.
En tiedä mitä varten en ole koskaan tehnyt sitä niin kiihkeästi tai sellaisilla tunteilla. Suoraan sanoen: en ole ennen koskaan tehnyt sitä, sillä ujostelen vielä häntä ja tahdon mieluummin, että hän hyväilee minua.
»Enkeli raukkani», sanoi hän silloin, »pääsit ajoissa kyllä naimisiin!» ja painoi minua lujasti vasten sydäntään ja suuteli minua niin lämpimästi, niin lämpimästi, että olisin tahtonut kuolla ilosta.
Kerroin mitä olin kärsinyt ja mitä olin ajatellut lohduttaakseni
itseäni.
»Ja sait lohdutusta?» kysyi hän. »Et tahtoisi vaihtaa rauhatonta
kohtaloasi kenenkään kanssa?»
»En kenenkään!»
Hän ei vastannut minulle. Mutta siitä hetkestä tuntuu kuin välillämme olisi vieläkin jalompi tunne.
Minä luulen, niin — rohkenen melkein uskoa, että hän alkaa rakastaa minua siten, kuin rakastetaan sitä, jonka on valinnut omasta tahdostaan.
Mutta minä en saa pysähtyä joka seikkaan, sillä silloin ei kirjeeni koskaan tule valmiiksi.
Taaskin täytyy pysähtyä.