Enemmän huomenna.
(Vieläkin jatkoa.)
Tuomari piti sanansa.
Hän tuli melkein joka ilta juomaan teetä meidän luoksemme, ja minä tulin yhä vapaammaksi sekä häntä että niitä nuoria herroja kohtaan, joita hän väliin toi mukanaan.
Myöskin pelättyyn kummitusullakkoon totuin vähitellen…
Mutta nyt saat kuulla jotain, mistä meillä on ollut erittäin suurta hyötyä: iloisimman uutiseni, lähinnä kaikkein iloisinta, jota äsken koskettelin.
Eräänä päivänä, kun Wilhelm istui ylhäällä kotonani — onko kauniimpaa sanaa olemassa kuin koti — ja kirjoitti puhtaaksi, tunsi hän itsensä niin väsyneeksi, tottumaton kun oli työhön, että sanoi minulle:
»Rakas Viktorine, minun täytyy säästää huonoja silmiäni ja heittäytyä tunniksi sohvalle; mutta jos nukun, niin herätä minut varmasti sitten!»
Hän nukkui melkein heti.
Sillä aikaa istuin minä ja mietin, kuinka Wilhelm joskus saisi lepohetken. Hänelle, joka ennen lepäsi niin paljon, olisi se varmasti tarpeen — ja hänen silmilleenkin, vaikka hän monta kertaa on sanonut minulle, ettei niillä nyt enää ole mitään vaaraa.