No niin, kun istuin siinä ja mietin sinne ja tänne, katselin tarkkaan pöytäkirjaa.
Ajattelin, että käsialaani oli aina kiitetty, että Wilhelmin ei juuri ollut voittamaton…. ja lyhyesti: suomatta itselleni aikaa ajatella enempää aloin kirjoittaa puhtaaksi erästä sivua.
Eihän voinut käydä pahemmin kuin että se hylättäisiin. Mielestäni onnistuin kuitenkin hyvin ja venytin käsialaani niin sievästi kuin konsanaan mikään kirjuri.
Ennenkun tiesinkään oli minulla kolme kokonaista arkkia valmiina.
Silloin heräsi Wilhelm itsestään. Kuinka hän hämmästyi nähdessään
minun työskentelevän käräjätehtävissä!
»Mitä tämä merkitsee — oletko sinä, rakas lapsi, kirjoittanut tämän…
Niin, todellakin: kukaan muu ei ole voinut sitä tehdä.»
»Kelpaako se? Voinko auttaa sinua joskus? kysyin sydämeni sykkiessä
ilosta.
»Kyllä, sen uskon hyvin — sinähän kirjoitat kymmentä kertaa paremmin kuin minä!» Ja hänen silmänsä loistivat ilosta. Mitä sitten minun tekivät! Tuomari sai nähdä mestarinäytteeni ja vakuutti, että hän oli suuresti sen avun tarpeessa, minkä voin antaa.
»Kunniani kautta», sanoi hän nauraen, »eikö ollut onni minulle, että tässä kiireessä sain neljännen kirjurin ja vielä kaunokirjoittajan!»
Minä olin ylpeä ja ihastunut, pikemmin sanoen kopea, sillä nyt minäkin ansaitsisin rahaa; ja tulin, kuten äiti kyllä käsittää, tavattoman ahkeraksi, voidakseni sitäpaitsi auttaa Wilhelmiä, kun hän lepäsi.