Päivää ennen tuomionlunastusta — äiti kuulee, että tunnen kaikki sanatavat, mitkä kuuluvat virkaamme — tuli tuomari ylös ja sanoi minulle, että hän toivoi että tahtoisin »muun käräjävirkakunnan» seurassa tulla Elmstarydiin; se on sen paikan nimi, jossa tuomari asuu. Wilhelmin olisi aivan välttämättä saavuttava. Ja hän lisäsi, että tulisimme olemaan hänen rakkaina vierainaan vähintään kolme viikkoa.
Ja tämä matka — kuinka hauska!
Niin, nyt meillä on toisellainen elämä kuin Tidanäsissä, kun minun piti olla ja alistua ja…
Hyi ei, nyt olin sanomaisillani jotain hyvin häijyä!
Anoppini tarkoitti kyllä hyvää, vaikka hän ei voinut kärsiä minua, sitten kun olin tullut köyhäksi; ja Ulla tätikin oli lähinnä Wilhelmiä lohdutuksenani.
Puhuttaessa Ulla tädistä, niin kirjoittaa hän joskus mitä rohkaisevimpia kirjeitä. Mutta hän, vaikka onkin varakas, ei kuitenkaan koskaan lähetä meille mitään.
Olen arvannut, ettei hän anna Wilhelmille rahakannatusta siitä syystä, että hän pelkää, ettei Wilhelm silloin käyttäisi omia voimiaan…
Mutta nyt on aika sanoa äidille viimeinen uutiseni, se nimittäin, että tämä pitkä kirje kirjoitetaan juuri Elmstarydissä, jossa Wilhelm ja minä asumme mitä somimmissa vierashuoneissa, ja pidetään meitä täällä kuin talon lapsina.
Tuomarin rouva on niin hellä ja suopea minulle, etten tiedä kuinka osoittaisin kiitollisuuttani; ja molemmat nuoret tyttäret pitävät minua sisarenaan.
Toden totta — nyt kaikkein viimeisin uutiseni: