»Hän olisi voinut tehdä jonkun paremmankin kaupan!»
»Sitä en koskaan usko, että hän olisi voinut», vastasi Ulla täti, »jos on ollut kysymyksessä vaimo, joka sopii hänelle».
Ja juuri samaa ajatteli Wilhelmkin.
Sotakamreeri ei ajatellut mitään.
Hänen ylpeydenhenkensä oli alituisesti kuohuksissa, sillä yhä läheni aika, jolloin hänen piti jättää ruhtinaallinen Tidanäs. Ja hänen keinotteluhenkensä oli yhtä toimelias, voidakseen täyttää aukkoja, joita tämä mullistus jo oli tehnyt hänen maineeseensa.
Onnellisempi kuin vanhempain kodissa oli nuori pari tuomarin luona, mihin he sittemmin matkustivat; mutta kaikkein onnellisimmiksi tunsivat he kuitenkin itsensä niukkuudesssaan kotonansa, jossa he — sillä vähällä, joka voitiin saada heidän yhteisillä työansioillaan, sillä Viktorine oli reipas puhtaaksikirjoittaja — valmistivat toisilleen milloin yhden milloin toisen viattoman yllätyksen.
Kunnollisen talouskaluston puutteessa olivat he täysihoidossa käräjärouvan luona. Ja niin hyvin oli tulot ja menot laskettu, etteivät he koko talvena joutuneet pulaan.
Joskus saattoi Viktorine pitää vielä »pidotkin», se merkitsee, että hän itse valmisti mitä oivallisimman päivällisen uunissa, tavallisesti sunnuntaina, jolloin mandariinikupin kokoinen vanukas ja kaikkein rakkain, hyvin silavoitu ja paistettu metsäkana komeilivat toisiaan vastapäätä pöydällä.
Kun nyt tämän lisäksi tuli puolipulloa viiniä ja lautasellinen Tidanäsin parhaita omenia, niin voi olla vakuutettu, että nämä kaksi ihmistä lämpöisessä, hyvin varustetussa kamarissaan olivat kylliksi onnellisia unohtamaan, että heillä ennen oli aivan toisenlaisia toiveita.
Kuta enemmän myrskysi ja räiski ulkona, sitä lähemmin liittyivät he toisiinsa, ja Wilhelm ihastuikin todella pian siinä määrin »ikävään vaimoonsa», että hänellä tuskin oli ajatustakaan, joka ei liittynyt häneen.