Viktorine, varmana menestyksestään, tulikin yhä iloisemmaksi, suloisemmaksi ja turvallisemmaksi. Rakkaus opetti hänelle hienompaa veikistelyä.
Hän alkoi vähitellen ymmärtää makuaistin salaisuuksia eikä laiminlyönyt pitää huolta puvustaan, vaikka toisella tavalla kuin ennen.
* * * * *
Mutta, kuten sanottu, talvi oli nyt loppunut ja kevään tullen alkoi tulla vakavia huolia — sillä kohta olisi heitä kolme.
Viktorinen ei silloin pitänyt ainoastaan luopua suuresta osasta työaikaansa, vaan hänellä piti myöskin olla palvelija, ja sitäpaitsi Jumala tiesi kuinka paljon muuta kaikenlaista.
»Älä ole levoton siitä, rakkaani», sanoi Wilhelm eräänä aamuna, kun Viktorine puoleksi tukahdutetulla huokauksella viittasi kaikkeen tähän, »älä ole levoton! Minä en enää lankea vanhaan intohimooni ja kun ei silmilläni ole oikeastaan mitään vaaraa, niin saat nähdä, että tulen kaksinkerroin työteliäämmäksi nyt, kun tarvitaan.»
»Mutta sitä juuri pelkään. Tähän asti olen auttanut sinua ja olemme tarvinneet sen kaikki. Tästä lähin… Jouduin aivan epätoivoon, kun eilen kysyin rouvalta tuolla alhaalla kuinka kauan minun piti olla sairaana, ja hän vastasi, että ainakin siihen vähintään menee kuukausi… Ajattele, kallis Wilhelm, kokonainen kuukausi ilman työtä!»
»Ohoh, pikku vaimoni, voimme pitää itseämme hyvin onnellisina, jos sinä sen ajan kuluttua olet täysin parantunut! Mutta mitä työhön tulee, niin ei kannata ajatellakaan sitä ainakaan kolmeen kuukauteen.»
»Silloin», vastasi Viktorine, puoliksi nauraen ja itkien, »on paras että… että….ei koskaan enää tule sairaaksi — se maksaa aivan liian paljon!»
»Entä sitten onni saada nähdä olento, joka niin kokonaan kuuluu meille?»