»Ai niin, sehän on totta — sen täytyy olla sanomaton onni!»
»Mutta varmaa on», jatkoi mies, »että opetamme poikamme tai tyttäremme — kumman Jumala meille antaa — lapsuudesta tekemään työtä ja luottamaan itseensä, sillä työ ja oma huolenpito on kuitenkin kaiken pysyvän onnen perustus.»
»Oi, kuinka oikein puhut! Meillä on huolia ollessamme köyhiä, mutta me olemme onnellisia, sillä huolet ovat saattaneet meidät tuntemaan sekä toisemme että itsemme. Kuvitellun rikkautemme aikana sitävastoin…»
»Älä Jumalan nimessä mainitse siitä sanaakaan — kaikki mitä jo olemme kestäneet on ollut tuhat kertaa parempaa… Mutta katso, Viktorine… tänne ikkunaan… Kuka tulee tuolla?»
»Oi hyvä Jumala, kuinka hauskaa — itse Ulla täti!»
Ja Ulla täti se olikin omassa korkeassa persoonassaan.
* * * * *
Kun nyt sotakamreerin herrasväki oli muuttanut suuresta Tidanäsistä seitsemän penikulmaa sieltä sijaitsevaan Fågelvikiin — jossa sotakamreeri, jolla aina oli suunnitelmia, aikoi perustaa hevossiittolan ja pari tehdasta — tuli Ulla täti, kuten hän sanoi, nuorten ystäviensä kanssa neuvottelemaan uudesta asunnosta.
»Kun me vain asuisimme jossain muualla», vastasi Viktorine epäröiden.
»Niin nyt», vastasi Wilhelm hyvin ymmärrettävällä salaviittauksella, »olisi Ulla täti aivan korvaamaton sinulle! Mutta valitettavasti on koko huoneistomme tässä näin.»