»Paitsi että niin paljon muuta puuttuu!» myönsi Viktorine syvästi huoaten. »Mutta sen, mitä puuttuu», lisäsi hän taas hymyillen, »ei pidä estää meitä nauttimasta sitä hyvää mitä meillä on: kupillista kahvia ja kauniita tulevaisuudentoiveita.»
»Tunnustan, lapset», vastasi Ulla täti, »että minun ajatukseni ovat kauan pyrkineet samaan suuntaan kuin teidän nyt lausumanne; ja neuvotellaksemme tästä asiasta erään henkilön kanssa, joka voi olla meille molemminpuoliseksi hyödyksi, niin istukaamme, niinpian kun olen saanut maistaa Viktorinen lupaamaa kahvia, minun vaunuihini ja lähtekäämme Elmstarydiin!»
»Onko täti jo sitten puhunut tuomarin kanssa?»
»Olen kyllä, ja meitä odotetaan päivälliselle.»
XXI.
LOPPU.
Muutamaa tuntia myöhemmin oli koko seurue saapunut määrättyyn paikkaan.
Mutta kun aamupäivällä tuli kysymys suuresta neuvottelusta Ulla tädin suunnitelmien johdosta, esitti tuomari kävelyretkeä runolliseen Lövbyhyn, samalle maantilalle, jota Viktorine kirjeessään äidilleen oli kuvaillut ja jonka sivurakennuksessa hän niin hartaasti olisi halunnut asua.
Sen johdosta, ettei tilalla vielä ollut mitään varmaa ostajaa, olivat huoneet vuokrattavana; ja kun tuomari esitti, että Ulla täti ottaisi ne, asettuakseen yhdessä nuorien sukulaisiensa kanssa sinne asumaan, rupesi Viktorine itkemään.
»Oi», huudahti hän, »sellainen onnihan ei olisi mahdollinen! Olen niin monta kertaa hiljaisuudessa huokaillut ja toivonut pieniä valkoisia sivurakennuksia, jotka ovat niin ihanat vihreine ympäristöineen, ettei ensinkään ole mahdollista että pääsen sinne.»