»Jollet tahdo asua päärakennuksessa, joka minusta sijaitsee vielä kauniimmalla paikalla suurten tammi- ja lehmuskäytäviensä välillä, niin ei kai maksa vaivaa kuulustella koko asiaa, sillä emme kaikki mahdu sivurakennukseen!» tuumaili tuo hyvä mummo.
»Mutta, Herra Jumala, enhän minä voi ajatella pääseväni päärakennukseen asti!» väitti nuori rouva lapsellisesti.
Sen jälkeen kuiskasi hän iloisesti ja hellästi miehelleen, jonka käsivarteen hän nojasi käveltäessä niittyjen poikki:
»Jos pääsisin sinne, niin pelkään, että kuolisin onnesta — ajattele vain saada niin ihanassa kodissa puuhata ja järjestää sinua varten!»
»Aina vain minua varten — etkö sitten koskaan ajattele itseäsi, rakas
Viktorine?»
»Itseäni… en muuten kuin toistaakseni, että olen vain olemassa osoittaakseni kiitollisuuttani sinulle… Mutta katso… katso, Wilhelm — hyvä Jumala, kuinka tämä talo on kauniilla paikalla… Kuinka se on aistikkaasti rakennettu!»
Nyt oltiin perillä.
Ja Viktorine oli oikeassa: tämä oli ihastuttava paikka, hyvinkin uneksimisen arvoinen.
»Mutta mistä saamme nyt avaimet?» kysyi Viktorine arasti ja malttamattomasti.
Herra varjelkoon, jos joku este olisi sattunut — se olisi ollut vallan kauheaa!