»Etsikäämme!» sanoi tuomari hymyillen. »Minä otaksun, että ne on loihdittu johonkin naistemme laukkuun.»
»Meidän laukkuihimme?» huusi Ulla täti, hakien omastaan… »Minulla ei ainakaan ole niitä.»
»Minulla vielä vähemmän!» vastasi Viktorine nauraen. »Ei maksa suinkaan vaivaa hakeakaan.»
»Hae kuitenkin!» pyysi Wilhelm, äkillisen aavistuksen valtaamana. »Jos tässä on loihtimista mukana, niin…»
»Herra varjelkoon», huusi Viktorine, »ne ovat todellakin täällä…», ja hän piti avaimia kädessään… »Mitähän se merkinnee?»
»Tämän ihmeen», sanoi tuomari, »selitän siten, että nyt samalla kumarramme talon nuorelle emännälle.»
»Antakaahan meidän ensin päästä sisälle!» pyysi Ulla täti liikutettuna. »Avaa sinä, pikku Viktorine, miehesi avulla… ja jakakaa sitten vähäinen onnenne, lapseni, yhtä arvokkaasti kuin olette jakaneet huolennekin!»
* * * * *
Miten rohkenisimme kuvata niitä tunteita, niitä tulvivia mielenliikutuksia, mitä nämä sanat saivat aikaan!
Oliko se ylimaailmallinen soitto, joka humisi heidän korvissaan, vai oliko se runollinen unelma?