Ei mahdottomuus kuvata onnea, kun onni alkaa hymyillä, saa kirjailijaa laskemaan kynää kädestään, vaan tieto siitä, ettei hänen kuvauksensa voi koskaan herättää sitä myötätuntoa, mikä seuraa hänen kuvaustaan vastoinkäymisestä.
Näyttelijät näyttämöllä ehtivät tuskin lausua viimeiset sanansa ja taiteellisesti järjestää onnellisen ryhmän, ennenkun yleisö malttamattomasti nousee poistuakseen… Olkoon siis seuraava ilmoitus kylliksi:
Ulla tädin ostama kaunis Lövby oli kummilahja, jonka hän kuusi viikkoa myöhemmin antoi Wilhelmin ja Viktorinen esikoispojalle.
XXII.
JÄLKIKIRJOITUS.
Seitsemän vuotta on nyt kulunut siitä päivästä, jolloin Viktorine avasi oven uuteen rakkaaseen kotiinsa, ja Ulla tädin harras rukous ei ollut vielä koskaan joutunut petteeseen.
Molemmat puolisot olivat arvokkaasti kantaneet myötäkäymisensä, sillä he olivat oppineet rakastamaan toisiansa vastoinkäymisessä.
Jo kaksi vuotta on Wilhelmillä ollut vuokrattuna tuomiokunta vanhalta päämieheltään, ja hänellä on hyviä toiveita, tämän pian odotetun eroamisen jälkeen, saada se.
Mitä erityisesti tulee pienen kertomuksemme sankarittareen, niin olisi vaikeaa nykyään miellyttävässä, vapaassa ja aina upeassa ja rakastettavassa rouva Reinerissä tuntea kerran niin ujoa ja kömpelöä Viktorinea.
Hänen varmuutensa, niin hyvin kotoisessa piirissä kuin seuraelämässäkin, johtuu vakaumuksesta, että hän on miehensä arvossapitämä ja kunnioittama — ja hän on niin arvossa pidetty ja kunnioitettu, kuin vain harva nainen on ja niinkuin vain harva ansaitsee.