Tätä kirjettä lukiessa olivat Viktorinen posket tulleet aivan valkoisiksi.
Niin pian kun hän oli lopettanut lukemisen, nousi hän tavattoman kiivaasti, soitti ja pyysi hattuaan ja turkkiaan.
Wilhelmille hän ei lausunut sanaakaan.
Mutta nyt suvaitsi Wilhelm sanoa:
»Aiotko mennä kotiisi?»
»Niin tietysti! Minun täytyy mennä äidin luo — näethän, että hän kärsii. Hän tulee ehkä aivan köyhäksi.»
»Entäs me sitten!»
»Mekö?»
»Niin, me olemme juuri nyt puilla paljailla.»
Viktorine tuijotti mieheensä.