* * * * *
Mutta seuratkaamme nyt Viktorinea hänen tuskaisella matkallaan äitinsä luo.
Kun hän tuli vanhempiensa komeaan asuntoon, huomasi hän heti siitä äänettömyydestä ja toimettomuudesta, mikä vallitsi kaikkialla, että jotain tavatonta oli tulossa.
Isää hän ei tavannut. Sulkeutuneena omiin huoneisiinsa ei hän ottanut vastaan ketään. Mutta äitinsä makuuhuoneeseen päästettiin tytär.
Rouva H. istui kirjoituspöytänsä ääressä ja tarkasteli laskuja. Kun hän näki Viktorinen, nousi hän heti ylös ja ojensi hänelle kätensä.
»Rakastettu lapseni! Miehesi on siis ollut niin varomaton ja näyttänyt sinulle kirjeen, jonka lähetin hänelle? Tunnustan, että olisin odottanut enemmän hienotunteisuutta.»
»Oi, on pahempaakin kuin se!» sanoi Viktorine nyyhkyttäen nojaten äidin olkapäähän.
»Pahempaa?»
»Hän tahtoo… hän tahtoo… että minun pitää muut… muut… muuttaa taas kotiin.»
»Hän ei ole koskaan voinut loukata sinua niin arvottomalla esityksellä?
Olet varmaan kuullut väärin, rakastettu enkelini!»