»En, hän sanoi, että se olisi parasta ja oikeimmin, sillä meillä ei ole yhtään mitään, millä elämme.»
»Onko ihminen mieletön — entä hänen isänsä suuret rikkaudet: Tidanäs, puolen miljoonan arvoinen maatila…»
»Minä en ymmärrä kuinka asian laita on, äiti, mutta mielestäni hän sanoi, että hänen isänsä asiat eivät ole paremmat kuin isänkään ja että meidät molemmat oli uhrattu.»
Kuullessaan nämä sanat näytti äiti kuolonkalpealta.
»Jos voisin luulla, että meitä olisi narrattu niin halpamaisesti, jos voisin luulla jotain niin inhottavaa, niin…»
»Äiti kulta, älä ole tuon näköinen — minä pelkään niin kauheasti… Wilhelm sanoi myöskin, ettemme voi moittia toisiamme kummaltakaan, puolen.»
»Vai niin, hän sanoi niin, tuo alhainen olento tuo laiskuri, tuo heittiö, joka on mennyt naimisiin sinun kanssasi rahojen tähden ja nyt tahtoo lähettää sinut kotiin, kun hän huomaa pettyneensä… Oi, minä tahtoisin, minä tahtoisin…»
»Hyvä äiti, älä toki ole niin vihainen — minä en suinkaan jätä häntä.»
»Kyllä, sinä jätät hänet, ja vielä tänä päivänä, tällä hetkellä! Me olemme kyllä vararikon partaalla, sillä ennen viikon loppua jättää isäsi konkurssianomuksen, mutta sinun ei sentään tarvitse olla tuon pedon vaivoina.»
»Äiti, äiti», sanoi Viktorine pyyhkien kyyneliään, »minä tahdon jäädä mieheni luo!»