»Sinulla, pikku ystäväni, ei ole koskaan ollut mitään tahtoa, eikä maksa vaivaa, että nyt ensi kerran käytät sitä, kun se olisi sinun vahingoksesi. Voit uskoa minua, että mies, joka onnellisien olosuhteiden aikana on käyttäytynyt kuten hän, tulee aivan tyranniksi onnettomuudessa.»
»Olkoon niin, äiti, mutta kuitenkin…»
»Ethän Herran tähden liene rakastunut tuohon kolloon, joka ei edes katsokaan sinuun?»
»Rakastunut — sitä en juuri luule… Hän on kyllä hyvin kaunis mielestäni, mutta hän saattaa minut aina niin pahoilleni.»
»Ja aina pahoillaan oleminen on niin hauskaa, että tahdot sitä jatkaa?»
»Niin, siinä pahoillaan olemisessa on jotain erikoisen miellyttävää: ajattelen aina, että kai olomme tulee paremmaksi.»
Äiti vaipui syviin ajatuksiin. Viktorinen viimeinen lause oli luisunut kuulematta hänen korviensa ohi. Hän oli saanut päähänpiston.
Voihan olla mahdollista, että Wilhelm oli turvautunut tähän valheeseen — huonot asiat — ainoastaan päästäkseen vaimostaan, jota hän vain vaivoin kärsi.
»Ahaa», ajatteli tuo arvoisa rouva, »tahdotaan pelata hienosti, tahdotaan narrata meitä varomattomuuteen. Mutta me varomme itseämme siitä!»
Ääneen sanoi hän nyt: