»Siinä tapauksessa, lapseni, ei kukaan voi kiistää oikeuksiasi. Sinä olet minun vaimoni ja pysyt vaimonani — ei koskaan pälkähtäisi päähänikään esittää mitään niin vaivaloista kuin eroamista. Mutta kunnes paremmat ajat koittavat, tulee sinun valita varma epävarman asemasta.»
»Etkö siis ollenkaan voi kärsiä minua?»
»Suoraan sanoen: en ole koskaan kärsinyt sinua niin hyvin kuin senjälkeen, kun tämä ukkosilma puhdisti avioelämämme tukahduttavan tyyneyden. Oikussasi on jotain mielenkiintoista… Mutta yhtäkaikki: minä en voi elättää sinua, ja siksi…»
»Oi», sanoi Viktorine, jonka silmiin tuli selittämätön hohde, »minä ajattelen erästä asiaa!»
»Anna kuulla!»
»Niin, jos voit kärsiä minua…»
»Kärsiä sinua? — Olemmehan eläneet yhdessä neljä kuukautta, ja nyt alat sen lisäksi lakata olemasta ikävä.»
»No hyvä, annat minulle rohkeutta kysyä, emmekö voi tehdä, kuten niin moni muu, joka on joutunut häviöön?»
»Kuinka he sitten tekevät?»
»He tekevät työtä.»