»Tämä sana, ystäväni, näyttää hyvältä romaaneissa, mutta tehdä työtä todellisuudessa on jotain aivan toista.»
»Mutta…»
»Vaiti, vaiti! Minulla on kahdeksantoista kruunua kynttilärahoja ja silmäni eivät salli minun ansaita mitään puhtaaksikirjoituksella. Jos minulla olisi taipumusta kirjoittamiseen, tekisin niin, ellei synnynnäinen laiskuuteni olisi esteenä. Näet siis, ettei ole mitään muuta tehtävissä.»
»On kyllä, paljon muuta… Tiedän, että koulussa, josta pääsin pari vuotta sitten, tarvitaan nyt toinen piirustuksen opettaja. Ja voisit ehkä myöskin luennoida siellä.»
»Paras Viktorineni, sinä olet paljon kekseliäämpi kuin luulinkaan; mutta et ota huomioon erästä seikkaa: minun mahdottomuuttani kestää niin kuolettavaa tointa.»
»Mutta jos kuitenkin yrittäisit…»
»Yrittäminen ei hyödytä mitään, ellei ole kestävyyttä viedä yrityksiään perille asti.»
Viktorine huokasi.
»Ja vaikka otaksuttaisiinkin, että pääsisin opettajaksi tyttökouluun, niin mihinkä sellainen tulo voisi riittää — voisimmeko elää sillä, maksaa huonekalut, huoneet, puut, valon, paitsi kaikkea muuta?»
»Meillä olisi hyvin yksinkertaista… Oi, kuinka hauskaa siitä tulisi!» lisäsi nuori rouva yhä vilkkaampana, yhä vapaampana puheessaan ja liikkeissään. »Kaksi pientä huonetta, joihin vuokraisimme muutamia yksinkertaisia huonekaluja… Minä keittäisin itse.»