»Sen lupaan varmasti. Asiat pysyvät kai tällään vielä pari viikkoa ja ennen sitä ajattelet kai itsekin toisin.»

Nyt oli Viktorine rauhallinen. Hän ei koskaan ollut nukkunut niin onnellisena… miksi, sitä hän ei tietänyt.

Mitä Wilhelmiin tulee, niin näki hän ensi kerran unta — vaimostaan, näki unta, kuinka tuo odottamaton tarmo, jota tämä oli osoittanut, kaunisti hänen kasvojaan: se oli sielu, joka kuvastui niistä. Ja siitä syystä päätti hän unessa, ettei hänen vaimonsa suinkaan ollutkaan niin hemmoiteltu, kuin tähän asti oli näyttänyt.

* * * * *

Mutta jos puolisojen uni olikin ollut kaikkein paras heidän yhtymisensä jälkeen, niin oli heidän heräämisensä sitä kauheampi.

Kuuden aikana herätti heidät molemmat voimakas soitto eteisen ovella.

Se oli eräs tukkukauppiaan kirjanpitäjä, joka pyysi saada heti puhua notaarion kanssa.

Wilhelm heitti kiireesti aamunutun ylleen, ja Viktorine huusi, kaikki jäsenet vavisten:

»Oi kiiruhda, kiiruhda, — asia koskee isää: tunnen, että se varmasti koskee isää!»

Viiden minuutin kuluttua tuli nuori aviomies takaisin.