LÄHTÖ.
Toukokuu oli juuri alussaan.
Notaario Wilhelm Reinerin tyhjässä asunnossa — sillä kaikki huonekalut ja talousesineet olivat niiden omistajat ottaneet pois, kukin omansa — oli useita matka-arkkuja ja laukkuja pakattuna ja valmiina pois vietäväksi.
Nuoren parin piti samana iltana lähteä laivalla Länsi-Göötanmaalle. Heille oli kesäksi tarjottu asunto Tidanäsissä, jonka sotakamreeri vielä pitäisi vuoden ajan. Mutta silloin se menisi varmasti häneltä, kun sen kauppa jo oli sovittu muiden osakkaiden kanssa.
Niinä kolmena kuukautena, mitkä olivat kuluneet sankarimme ja sankarittaremme kohtauksesta viimeksi kerrottuna aamuna, oli niin monta vaihtelua, niin paljon tarpeellisia ja välttämättömiä tehtäviä ilmaantunut, ettei heillä ollut aikaa vaipua entiseen toimettomuustilaansa.
Ensin tuli kauhea hälinä tukkukauppiaan kuoltua, puolison epätoivo, tyttären rauhallisempi suru, sitten suuri kuolintalon hajoittaminen, johon työhön Wilhelmin vävynä täytyi ottaa osaa, sitten nuoren parin oman talouden hajoittaminen — kun saamamiehet olivat ottaneet jokainen omansa, saattoi Viktorine vaivoin kalustaa muutamilla jätteillä yhden huoneen — ja vihdoin lesken sairastuminen pitkälliseen kuumeeseen, josta hän äsken oli toipunut alkaakseen aivan toisellaista elämää, kuin hän ennen oli viettänyt.
Koko tänä aikana oli Viktorine ollut verraton tytär.
Hän jätti silloin vapaaehtoisesti miehensä, hoitaakseen hellimmällä huolella äitiänsä.
Ja niin väsymätön oli hän toimissaan, niin kokonaan unohti hän itsensä uuden ja hyväätekevän tunteensa valtaamana, tietäessään olevansa hyödyllinen — hän, jolta ei kukaan tähän asti ollut vaatinut hyödyllisyyttä eikä toimintaa — että Wilhelm, jonka pari kertaa tyhjässä kodissaan yllätti omituinen kaipauksentunne ikävää vaimoaan kohtaan, eräänä päivänä kysyi aikoiko Viktorine nyt toteuttaa hänen vanhan esityksensä.
Nämä sanat saivat hehkuvan värin nousemaan Viktorinen kalpeille poskille.