»Sano suoraan!»
»… että he ajattelevat liian maallisesti voidakseen välinpitämättöminä nähdä rikkaan miniänsä muuttuneen varattomaksi. Mutta jos sinulla on voimaa, jos olet kärsivällinen, niin luulen voivani lieventää paljon, kun tarvitaan.»
»En koskaan», sanoi Viktorine hiljaa, hellästi ja nöyrästi, »tahdo napista tai valittaa, ellet sinä salaisesti toivoisi minun olevan mieluummin äidin kuin sinun luonasi. Hänellä on hyvin vähän, mutta se on kylliksi meille; ja» — lisäsi hän, yhä enemmän vavisten — »minä en tahdo nyt, juuri nyt, tulla väkisin luoksesi, kun en työlläni…»
Wilhelm toivoi todellakin itsekseen, että Viktorine olisi tahtonut olla sanomatta sitä mitä hän pelkäsi, mutta hän tunsi samalla vilpitöntä iloa hänen niin jalosti lausumasta toivomuksestaan ja asian jättämisestä hänen itsensä päätettäväksi. Ja tuntien mahdottomaksi pyytää häntä vielä kerran jäämään tarttui hän sydämellisesti Viktorinen käteen ja sanoi lempeästi:
»Kas tässä vastaukseni, hevonen odottaa, lähtekäämme — ja tapahtukoon mitä tahansa, niin turvaa minuun!»
»Oi kiitos, kiitos — siinä on enemmän kuin kylliksi.»
»Ja jos sattuu joku ikävä hetki, pikku ystäväni, niin tulee myös hyviäkin. Pääasia on, ettei suututa eikä tulla katkeroiksi, sillä koko elämä ei ole sen arvoinen, että kannattaisi uhrata sen takia mielenrauhaansa.»
X.
KOTIINTULO.
Tidanäsin ulkopuolella oli kyllä lämpöä ja vihannuutta sinä päivänä, jolloin Wilhelmiä odotettiin nuoren vaimonsa kanssa kotiin.