Mutta tämä ei olisi merkinnyt mitään, jos hän vain olisi kuullut ainoankaan lempeän tervehdyksen.
Nyt vihdoinkin näkyi sotakamreeri rappusilla, tullen hitaasti alas.
»Kuinka äiti voi?» huusi hänelle Wilhelm.
»Terveys on kyllä hyvä», sanoi sotakamreeri, saavuttuaan nuorten luo, »mutta et kaiketikaan ihmettele, että hänen ankara mielenliikutuksensa kaiken odottamatta tapahtuneen johdosta pidättää häntä tällä hetkellä sisällä… Ja nyt tervetuloa, poikani, ja sinäkin rakas Viktorineni — toivon että tahdot olla hyvänä apuna anopillesi?»
»Lienee vielä hyvää aikaa sopia siitä asiasta!» vastasi Wilhelm jotenkin kylmästi. »Mutta sill'aikaa kun äiti rauhoittuu, on isä ehkä niin hyvä ja sanoo missä meidän huoneemme ovat. Viktorine on ollut niin sairas, että hän ennen kaikkea tarvitsee lepoa.»
Niin lausuttuaan astui Wilhelm suurille rappusille.
»Ei, odota vähän! Tähän sivurakennukseen olemme teidät sijoittaneet — äiti luuli, että olisi parasta ja hauskempaa, kun voisitte olla vähän itseksenne.»
»Samantekevää, missä asumme, kunhan vain viihdymme… Tule, pikku
Viktorine!»
Mutta ennenkun Viktorine oli ehtinyt sivurakennukseen, tuli sotakamreeritar nyyhkyttäen, toinen käsi silmillä, alas rappuja.
»Wilhelm, Wilhelm, rakas lapsi, pakene äitisi syliin ja itkekäämme yhdessä!»