Ja nyt oli Wilhelm sulettu tämän hellän äidin syliin.
Mutta kaukana siitä, että olisi yhtynyt hänen kyyneleihinsä, vastasi poika hymyillen:
»No, miksi taivaan nimessä, äiti kulta, pitää meidän viettää jälleennäkemistä tällaisella sadekuurolla? Minä toivoin vähemmän surullista tervehdystä!»
»Oi, sinä jalo sielu, ymmärrän sinut!» kuiskasi sotakamreeritar katsoen kieroon… »Mutta rauhoitu — hän saa todentotta istua sivurakennuksessa eikä sinun tarvitse olla huolissasi täällä pää-asunnossamme.»
»Vaiti, vaiti, Jumalan tähden!» vastasi Wilhelm hiljaa ja niin pyytävästi kuin hän osasi. »Tervehdi häntä nyt ja, minun tähteni, tee se ystävällisesti!»
»Ystävällisesti — niin, niin hyvin kuin voin… Mutta tulla niin julmasti pet…»
Wilhelm vetäytyi äitinsä sylistä.
Ja nyt täytyi tämän huomata takana seisova Viktorine, joka silmät maahan luotuina ja nöyrässä asennossa seisoen ainakin niin paljon lepytti kopeaa ja ylpeää anoppia, että tämä jotenkin imelästi virkkoi:
»Vai niin, sinä seisot siinä, raukka — minä en nähnyt sinua.»
Ja viileää tervehdystä seurasi yhtä viileä syleily.