»Äitini… Wilhelmin äiti!» kuiskasi Viktorine.
»No, no, hyvä on, rakas lapsi… minä en ole hentomielisten kohtauksien ystävä.»
* * * * *
Viktorine saattoi tuskin pysyä jaloillaan, kun hän vihdoinkin tuli takimmaiseen niistä kahdesta huoneesta, mitkä olivat määrätyt hänelle ja hänen miehelleen.
»Kas niin, tyttöletukkani», — sanoi välinpitämättömästi appi, joka oli saattanut hänet sinne, kun taas äiti poikansa seuraamana oli mennyt suureen rakennukseen — »saat istua ja neuloa täällä liinaompelua äidille. Hänellä on isoja pakkoja sinua odottamassa. Ja kun vain olet kiltti eikä sinulla ole mitään vaatimuksia, niin koetamme kai pitää huolta… Mutta kas tuossahan tuleekin jo Wilhelm takaisin. Hänhän on aivan odottamattoman huomaavainen aviomies!»
Ja poismennessään sulki sotakamreeri oven, josta Wilhelm oli tullut sisään.
»Kas niin, pikku vaimoni» — Wilhelm ei ollut koskaan puhunut niin ystävällisesti — »anna minun nyt auttaa kappa päältäsi, niin että saamme tutustua asuntoomme… Täällähän on oikein hyvä, oikein hauskaa… vai kuinka?»
»Kyllä, oikein hyvä… olen sydämestäni iloinen, ettei minun tarvitse asua noissa suurissa huoneissa: nämä sopivat paremmin nyt.»
Tietämättä lausuttu, mutta sattuva moite, mikä sisältyi Viktorinen sanoihin, sai Wilhelmin punastumaan.
Mutta hän ei ollut huomaavinaan mitään, vaan asetti toimeliaasti tyynyn valmiiksi sohvalle ja vei vaimonsa sinne.