Hän ei ennen kaikkea ollut typerä eikä ikävä, kun oikein alkoi ymmärtää häntä.
Ja hänen kärsivällisyytensä, hänen mielenmalttinsa, hänen uskollisuutensa ja erittäinkin hänen toivomuksensa elää velvollisuuksiensa mukaan, joihin toiset olivat sitoutuneet hänen puolestaan, vaikuttivat lepyttäen anoppiin, vaikka hän tietysti väitti, että kaikki tämä vain oli Viktorinen velvollisuus.
Mutta ehkä kaikesta tästä huolimatta olisi Viktorinelle tullut jäykkä ja tuskallinen ilta — hän ei anopin läsnäollessa voinut tuntea itseään vapaaksi ja näytti siitä syystä kömpelöltä — ellei olisi ollut saapuvilla eräs henkilö, jota hän ei edellisellä kerralla nähnyt, mutta joka siitä huilimatta kuului perheeseen. Tämä henkilö oli sotakamreerittaren serkku, eräs vanha neiti, joka pienen omaisuutensa koroilla vietti hurskasta, kunnioitettua ja huoletonta elämää.
Kuitenkaan… huoletonta se ei oikeastaan ollut.
Sillä maailmassa ei ollut yhtään naissielua, joka olisi ollut niin hellä toisten suruille.
Täti Ulla Holm — eli »täti», kuten häntä vain aivan yksinkertaisesti sanottiin koko paikkakunnalla — ei ollut mitenkään niiden vanhojen neitojen kaltainen, joita niin usein tapaa sekä todellisessa elämässä että romaaneissa.
Hän ei koskaan juorunnut, ei koskaan panetellut eikä ruvennut ihmisten ja heidän tekojensa tuomariksi, joita hän ei ymmärtänyt. Mutta hän ei myöskään sanonut ylpeiden kanssa: »Jumalan kiitos, minä en tyrkytä neuvojani niille, jotka eivät niitä pyydä!»
Päinvastoin antoi täti neuvojaan sekä niille, jotka pyysivät että niillekin, jotka eivät niitä pyytäneet.
Mutta nämä neuvot olivat samalla kertaa niin järkeviä ja lempeitä, niin lämpimästä sydämestä lähteneitä, etteivät ne koskaan suututtaneet ketään; ja jollei niitä voitu seurata, niin iloitsi tuo hyvä mummo ainakin siitä, että hänellä oli ollut tilaisuus antaa niitä.
Itsekseen ajatteli hän: