»Ne itävät, ja kerran ne ehkä kantavat hedelmänkin, jos se on Herran tahto!»
Hän oli kaksivuotisen poissaolon jälkeen taas palannut Tidanäsiin.
Sotakamreerin herrasväki oli pelännyt, että hänen muuttonsa aiheutui siitä, että hän oli jollakin tavalla loukkaantunut; mutta tädin suuriin ansioihin kuului, ettei hän koskaan loukkaantunut.
Syynä hänen lähtöönsä oli, että hän tahtoi maksaa puolestaan eräässä talossa, jossa hienotunteisuus esti häntä auttamasta muulla tavoin.
Ja syynä hänen palaamiseensa oli se, että hänen sukulaistensa luona nyt oli huolia jaettavana.
Ulla tädillä oli ennen ollut monta ystävällistä, mutta sangen vakavaa ottelua Wilhelmin kanssa hänen toimettomuutensa ja sen vuoksi, että hän oli täydellisesti välinpitämätön itsestänsä ja koko maailmasta.
Mutta hänen neuvonsa, vaikka hän oli monta kertaa niitä toistanut, olivat aina menneet hukkaan.
Vanhus lohdutti kuitenkin itseään sillä onnellisella vakaumuksella, että Wilhelmissä kyllä kerran tapahtuisi terveellinen herääminen, ja hänellä oli syytä luulla, että se oli nyt tapahtunut.
Oli nyt vain nähtävä, voisiko vastoinkäyminen ja huoli omaisistaan kannustaa häntä.
Hän rukoili sydämellisesti Jumalaa, että niin kävisi.