Täti ei ollut tahtonut tulla näkyville häiritsemään ensi kohtausta. Mutta nyt istui hän niin hyväntahtoisena keinutuolissa sukankutimineen ja odotti.
Tuo vanha nainen — aina säästäväinen, mitä tuli häneen itseensä — käytti aina mustaa pukua ja piti päässään valkoista, vasta tärkättyä myssyä, joka pystyssä olevine röyhelöineen ja otsarusettineen näytti polveutuvan noista vanhoista muotokuvista, jotka valitettavasti usein ovat vierashuoneesta kulkeutuneet jonkun ullakkokamarin yksinäiseen nurkkaan.
* * * * *
Heti kun Viktorine tuli sisään, puettuna aivan yksinkertaiseen surupukuunsa — sillä nyt kysyi hän usein neuvoa Wilhelmiltä — kiintyivät hänen silmänsä ilon tunteella ja turvallisesti ystävälliseen mummoon, joka osaten jutella kaikkien kanssa, heti otti Viktorinen huostaansa.
»Tervetuloa, pikku tyttäreni… Jumala sinua siunatkoon!»
Viktorine sai niin lämpöisen syleilyn, että kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
»Olen sinun läheinen sukulaisesi, lapseni, ja toivon hartaasti että tulet pitämään minusta niin paljon kuin minä tunnen tulevani pitämään sinusta.»
»Sen minä jo teenkin!» vastasi Viktorine, kunnioittavasti suudellen
Ulla tädin kättä.
»Ja siihen sinulla on sitäkin enemmän syytä», selitti Wilhelm hymyillen, »kun saat tädistä hyvän apulaisen, milloin tahdot torua minua velttoudestani — hän on useammin kuin kerran pitänyt minua lämpimänä, sen voit uskoa!»
»Jätä sellainen pila, pikku Wilhelm!» sanoi sotakamreeritar suuttuneena, kulettaen kiivaasti teekannua edestakaisin kuppien yläpuolella. »Vaimosi, toivoakseni, tietänee ennen kaikkea, ettei hänen tule moittia sinua missään tapauksessa!»