»Tuo ihminen koettaa parastaan!» sanoi jäykkä rouva illalla miehelleen.
»Mutta minun on vaikea kärsiä häntä.»
»Entä minun sitten… Se oli hiivatin tyhmä keinottelu!»
»Niin, tyhmin mitä olet tehnyt!»
»No, no, jos on ollut yksi ainoa tyhmä keinottelu miljoonien hyvien joukossa, niin tasoittaa kai toinen toisensa!»
»Ymmärrettävästi… mutta sietämätöntä tällaisessa erehdyksessä on, että se aina on silmissä.»
»… ja luultavasti korvissakin!» vastasi sotakamreeri hyvin ymmärrettävän ärtyisästi.
»Ei, ukkoseni, älä pelkää sitä! Meillä on ikävyyksiä muutenkin, että minä vielä aiheuttaisin eripuraisuuden siementä välillemme.»
»No, sepä oli hyvä… Ja kuule, rakkaani: mitä vähemmän näytät Wilhelmille tyytymättömyyttäsi, sitä parempi! Viktorine on nyt kuitenkin hänen vaimonsa, ja… sinä ymmärrät!»
Mutta tässä asiassa ei rouva tahtonut mitään ymmärtää, sillä miniä oli kauhea malka hänen silmässään.