MINIÄ TOISEN KERRAN APPIVANHEMPAINSA LUONA.
Elämää on miljoonia kertoja verrattu jokeen, luultavasti siitä syystä, että jokea vuorostaan on käytetty niin moneen muuhun vertaukseen.
Sankarimme ja sankarittaremme keskinäinen elämä oli näyttänyt voivan kulkea vuosikausia melkein kuivuneessa jokiuomassa.
Mutta äkkiä oli tapahtunut joku mullistus luonnossa. Tuntemattomien voimien vaikutuksesta alkoi kohovesi liikkua. Eikä vesi vain väreillyt: tuli myrsky aaltoja ja merenkäyntiä — ja kuka tietää mitä nyt voi tulla joestamme!
Tidanäsiin tulon jälkeen piti anoppi uutterasti huolta siitä, ettei miniän elämä jäänyt hiljaiseksi.
Viktorinen taitamattomuus ja kokemattomuus otettiin aiheeksi työntää häntä tehtävästä toiseen.
Hänen piti olla mukana niin monessa toimessa, että hänen päänsä oli vähällä mennä pyörälle.
»Ylös leipomaan, nukkeni», sanoi sotakamreeritar, kun Viktorine aikoi levätä, »äläkä huohota, sinä arkailija» — lisättiin kärsimättömällä äänellä — »siten et opi mitään, ja sinä tiedät itse, tarvitsetko oppia!»
»Sinun täytyy myöskin pitää vaaria ruokasalin kaapista», neuvoi appi, »niin että tulee pidetyksi silmällä uusia piikoja! Sitäpaitsi ei käy päinsä, että istut kunnes tartut tuoliin kiinni.»
Viktorine, hyvä kuin enkeli ja kärsivällinen kuin mato, antoi lähettää itseänsä sinne ja tänne, mutta käyttäytyi, jumalaparatkoon, vähän kömpelösti, kunnes Ulla täti tuli ja ystävällisesti selitti hänelle eron kaikkien nuorelle emännälle niin vieraiden esineiden välillä.