Valitettavasti oli Viktorinella edelleen enemmän hyvää tahtoa kuin kykyä oppimiseen; ja kun ei tottumus tule kenellekään samalla kertaa, täytyi hänen alistua siihen, ettei häntä ainoastaan naurettu ja pilkattu vähemmän hienotunteisella tavalla muka teeskentelynsä ja hienoutensa takia, vaan myöskin siihen, että joutui hyvin ankaran koulukurin alaiseksi.
Tämä viimemainittu tapahtui erittäinkin eräänä päivänä, kun hänet oli jätetty yksin suoriutumaan vierre- ja vehnätaikinasta, josta viime mainitusta hänen olisi pitänyt leipoa korppuja. Mutta voi surkeutta, mitä hän tekikään tuskissaan ja hämmennyksissään siitä, ettei suututtaisi kaikkivaltiasta ja kovin pelättyä anoppiansa tekemällä mitään virhettä?
Niin, hän leipoi »limppuja» korpputaikinasta ja korppuja limpputaikinasta.
Tämän ennenkuulumattoman tapauksen kuvasi hän itse äidilleen seuraavin sanoin — — —
— — — »Niin, rakas äiti, olin sitten jotenkin tyytyväinen työhöni, ja mielestäni siirappi ja pomeranssinkuori teki hyvän maun korppuihin, kuten myöskin vierre tuli vaaleammaksi vehnäjauhoista. Kuinka hauskaa on olla tyytyväinen itseensä ja toivoa voivansa tehdä muut tyytyväisiksi!»
Wilhelm sanoo joka ilta:
”Koeta aina yhtä paljon, hyvä Viktorineni, olla äidilleni mieliksi!”
Nyt oli sitten kaikki hyvin noussut, kun anoppi tuli sisään… Ajattelin jonkinlaisella ylpeydellä: 'Ehkä hän sanoo jonkun ystävällisen sanan!'
Mutta, oi Jumalani, minkä suuren virheen olin mahtanutkaan tehdä!
Hän tuli niin vihaiseksi, niin vihaiseksi, niin hirveän vihaiseksi, että hän mielestäni oikein muistutti vihaista taloudenhoitajaamme, Debora mamssellia, joka kerran uhkasi minua selkäsaunalla kun olin ottanut häneltä vähän pannukakkutaikinaa.