En tiedä kuitenkaan mistä johtui, etten ensinkään ollut pahoillani enkä erittäin pelännytkään, vaan että minä myöskin suutuin… minä, joka en koskaan ole suuttunut! Ja ennenkuin oikein tiesin mitä aioin tehdä tai sanoa, olin jo — voiko äiti ajatella mitään niin rohkeata — mennyt anoppiani vastaan ja sanonut:

”Ei ole ensinkään kaunista kohdella minua sillä tavoin vain siksi, että olen tullut köyhäksi!”

Kuultuaan nämä sanat, jotka epäilemättä olivat nenäkkäitä minulta, tuli hän kasvoiltaan aivan tummanpunaiseksi, ja Jumala tietää kuinka olisi käynyt, ellei Ulla täti, tuo oivallinen Ulla täti, olisi tullut samassa ja järjestänyt kaikki hyväksi.

Hän kuiskasi muutamia sanoja hiljaa anopin korvaan ja näillä sanoilla oli niin suuri vaikutus häneen, että hän heti taputti minua poskelle ja sanoi, että kaikki mitä hän oli sanonut oli vain tapahtunut hyvässä tarkoituksessa. Hän tahtoi saada miniästään hyvän taloudenhoitajan tulevaisuudessa.

Ehkä hän oli oikeassa, mutta minulle se oli kallis opinaskel; mutta niin paljon vaikutti tuo tapaus, etten koskaan enää erehdy vierre- ja vehnätaikinasta.

Täti pyysi etten puhuisi mitään Wilhelmille, ja sen teenkin, mitä tulee siihen asiaan ja paljoon muuhunkin, sillä en tahdo, että hän tulee pahoilleen.

Oi ei, ei, en voita mitään saattamalla eripuraisuutta äidin ja pojan välille… Ei hän sen takia pidä tai tule pitämään minusta.

Muuten voi äiti olla aivan rauhallinen!

On luonnollista, että saa, että täytyy kärsiä vähän, kun asiat on sillä tavoin kuin meillä nyt. Ja sitten niin…

Mitä minun pitikään sanoa… Niin, että tuntuu ehkä helpommalta, kun… kun itse tulen äidiksi.